Alaston kriitikko: joulukuuta 2010 must de cartier katsella

Alaston kriitikko

Näyttelykuvia ja kritiikkejä sekä metakritiikkiä, päiväkirjamerkintöjä ja satunnaisia hajahuomioita taiteesta – sekä nähdystä että luetusta

perjantai 31. joulukuuta 2010

Julkaistua 108: Pidot vain paranee

Tiistaina ilmestyi Kauppalehdessä lyhykäinen arvioni Marku Kåhren näyttelystä Galleria Sculptorissa. On se muuten kumma, että kun jostain näyttelyn avajaisista on kulunut miltei kuukausi, tuntuu siltä kuin olisi kyse jo joskus ammoin tapahtuneista historiallisista asioista. Olin ikään kuin unohtanut jo koko jutun. Tämä tunne ei ole kovinkaan miellyttävä. Taide-elämänkin pitäisi olla paljon, paljon hitaampaa.
Pidot vain paranee  
Kuvanveistäjä Markus Kåhre (s. 1969) on joskus todennut haastattelussa, että ”yksinkertaiset ideat ovat parhaita”. Tämä on Kåhren tuoreimmankin sävel. Hän on koonnut joukon kulttuuri-ihmisiä puhumaan lasin ääressä rakkaudesta, lavastanut monimutkaisen mutta hallitun videoinstallaation avulla galleriatilan uusiksi. Ravintola Pidoissa on paikkoja puhumisen mössöytyneelle äänimaisemalle ja kohtia, joissa kunkin esiintyjän puhetta voi kuunnella. Kåhre on siinä mielessä metka kuvanveistäjä, että ei hän juurikaan veistoksia ole tehnyt. Nytkin hän muovaa tilaa ja sosiaalisia kuvioita ja palaa siinä aina antiikin Kreikkaan, joissa tällainen Pidot-ajatus on tuttu useammankin kirjoittajan toimesta. 

Kåhren lähtökohtana on Platonin Pidot , jossa krapulaisten puhujien tietyllä järjestyksellä on merkityksensä, mutta en ole ihan varma siitä kuinka tarkkaan Kåhre on koreografian laatinut, ja voi olla, että suhtaudun teokseen nyt ymmärtäen sen täysin väärin, kun näen siinä myös aineksia Petronius Arbiterin Trimalkion pidoista . Kyse olisi siis myös satiirista, jossa osa hahmoista tavoittelee ylevää puhetapaa onnistumatta siinä kuitenkaan erityisen hyvin. Tällainen tunne minussa ainakin heräsi, kun kuuntelin esimerkiksi Lapin yliopiston rehtoria Mauri Ylä-Kotolaa, joka luulee elävänsä jossain cybermaailmassa. Sitten antauduin vain teoksen kokonaisfiilikselle, harhailin sinne sun tänne ja lakkasin liikoja kuuntelemasta. Taidokkaasti toteutettu installointi kestää tämänkin. 1 kommentti: Linkit tähän tekstiin

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Arkkitehtuuria 15 & Virossa 35: Talon lyhyt elämä

Keskiviikkona 22.12. harrastin vain vähäistä kävelyä kaupungilla. Narvan maantiellä huomasin yllätyksekseni, että Tallinnan yliopiston kahdesta rakennuksesta toinen oli jo miltei kokonaan purettu:

Tältä se näytti viisi vuotta sitten, kun kuvasin sen ensimmäistä kertaa:

No, eihän tuo mikään ihan kaunotar olllut, mutta asiallista 1970-luvun neukkumodernismia kuitenkin. Suunnittelija (suunniteltu vuosina 1976–78) on arkkitehti Ester Liiberg (s. 1928), ja rakennus valmistui vuonna 1983. Liekö sitten ollut kelvotonta tekoa? Vähän suru kuitenkin tulee, kun vielä elossa olevien arkkitehtien suunnittelemia rakennuksia puretaan jo 27 elinvuoden jälkeen. On siinä jotain pielessä. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

Näyttelykuvia 259 & Virossa 34: Lapin edelleen

Tämä tarina liittyy kuvataiteeseen vain köykäisen aasinsillan kautta, mutta pakko se on kertoa, koska maailma oli taas tiistaina 21.12. niin ihmeellinen ja sellaisena juuri niin ihana kuin se vain parhaimmillaan voi olla. Maanantaina kävin kirjakaupassa ja ostin Eesti 60ndad -kokoelmalevyn, jossa oli 1960-luvun keskeisiä iskelmä- ja pophittejä koottuna yhteensä 52 kappaleen verran:

Olen jo pitkään harrastanut neuvostoajan virolaista musiikkia, ja minulla alkaa olla kokoelmissani jo likipitäen kaikki tuolloin ilmestyneet vinyylilevyt. Tätä valikoimaa kuunnellessani ihmettelin, että mukana oli kahdella hienolla kappaleella Els Himma -niminen laulaja, josta en ollut aiemmin edes kuullut. Kävin luetteloni läpi, ja huomasin, että lähinnä jazz- ja iskelmälaulajana tunnettu Els Himma (s. 1940) sai neuvostoaikana levyttää vain yhden ainoan kappaleen eräälle jazzlevylle, joka minulta vielä puuttuu. Tiistaina menin sitten Kuku Kohvikiin piipahtamaan. Siellä tapasin sattumalta vanhan ystäväni, kuvataiteilija Leonhard Lapinin (s. 1947), jonka kanssa nostimme muutaman maljankin. Sitten paikalle sattui ihastuttava lady, jonka Lapin esitteli minulle. Eiköhän kyseessä ollut juuri Els Himma:
Leonhard Lapin ja Els Himma Kuku Kohvikissa.
Juttelin jonkin aikaa Himman kanssa, joka puhui sujuvasti suomea ja kertoi muun muassa neukkuaikaisesta epäsuosiostaan, joka vaikeutti levytysuraa. Hän näytti minulle juuri ilmestynyttä CD-levyään Millest sa elad ja hingad? , johon hän on koonnut keskeisiä radionauhoituksiaan vuosien varrelta ja jonka kiirehdin sitten seuraavana päivänä ostamaan:

Tosi hieno levy. Tästä voitte kuunnella nimibiisin Millest sa elad ja hingad? vähän tuoreempana, 69-vuotiaan laulajattaren liveversiona – suomeksi siis tuttu Päivi Paunun biisinä Jokainen päivä on liikaa. Ja kysehän on tietyti Roberta Flackin hitistä Killing Me Softly with His Song (1971). Vaan olipa tässä mukana taidejuttukin. Lapin kertoi, että kahvilassa esillä ollut näyttely oli vain osa isompaa kokonaisuutta ja että suurempi osa näitä vuoden 1979 töitä oli esillä alakerrassa Kuku Klubissa, joten menin sitten katsomaan niitäkin:


Vaikuttava kokonaisuus. Lapin kertoi, että näyttely oli hänelle itselleenkin vähän yllätys. Hän oli nimittäin aikoinaan 1970–80-lukujen taitteessa lahjoittanut koko sarjan legendaariselle taiteenkeräilijä Matti Miliukselle, joka oli nyt laittanut sen esille. Lapin kertoi myös, että Milius on suunnitelemassa kokoelmiensa ympärille museota Narva-Jõesuuhun. Toivottavasti tämä toteutuu, sillä Miliuksella on iso ja varsin merkittävä kokoelma varsinkin neukkuajan virolaista toisinajattelijoiden taidetta. Ja sitten joimme taas vodkamaljoja, koska paikalla oli myös Lapinin lapsuudenystävä Sylvester Lapinin syntymäkunnasta Räpinasta. Niin siinä sitten maljoja nosteltiin ja sitten ehkä jopa vähän humalluttiinkin. Mutta olihan joulu jo ovella. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

Näyttelykuvia 257 & 258 & Virossa 33: Kirjakaupassa

Yritän taas kuroa syntyneen viiveen kiinni. Maanantai – tässä tapauksessa siis 20.12. – on Virossakin kriitikon vapaapäivä, koska kaikki museot ja galleriat ovat kiinni. Vaan kyllä sitä aina jonkun näyttelyn löytää, jos haluaa. Menin käymään Viru-keskuksen Rahva Raamat -kirjakaupassa, ja sen molemmissa kerroksissa oli tarjolla harrastajataidetta.  Neljännessä kerroksessa oli Audentes-yliopiston valokuvakerhon tuotteita nimellä Ebatavaliselt tavaline (21.10–?):
 
Kolmannessa kerroksessa oli puolestaan esillä julkkisten hyväntekeväisyyttä – Lasten ja nuorten kriisikeskukselle – varten tekemiä postikortteja. Järjestäjät olivat Rahva Raamat ja Viron TV3:

Tällaisten näyttelyiden eteen on aina syytä pysähtyä hetkeksi. On kiinnostava nähdä sitä, mitä ihmiset harrastavat ja on myös varsin kiinnostava nähdä sitä, miten he sen tekevät. Näin pystyy myös näkemään sen, minälaiset maneerit ja kliseet ovat kuvakulttuurissa erityisen pitkäikäisiä ja suosiota nauttivia. Väitän esimerkiksi, että alla näkyvässä iki-ihanan ja Suomessakin varsin tunnetun Modern Fox -yhtyeen laulusolistin Mart Sanderin (s. 1967) työn taustalla näkyy tietynlaisen sarjakuvan ja ehkä myös vanhan koulun graffitien vaikutus:


Siis: pysähtykää aina edes hetkeksi, kun näette tällaisen vähän marginaalisemman näyttelyn. Ja miettikää ainakin yksi siihen liittyvä ajatus. Jos tällaista haluaa ajatella hyödyn kannalta eikä silkkana ajanhukkana, toimintaa voisi nimittää vaikkapa visuaalisen kulttuurin empiirisiksi opinnoiksi . Ja nyt voitte palkita itseänne kuuntelemalla tästä Sanderin ja Modern Foxin biisin Paula, sul on poisipea . Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

Julkaistua 107 & Virossa 32: Jouluevankeliumi Mustamäeltä

Toissapäivänä pääsin sairaalasta ja tänään ilmestyi Ilkassa eilen kirjoittamani kolumni. Tuli siis vietettyä joulu sairaalassa (oikealta nimeltään muuten Põhja-Eesti Regionaalhaigla eikä Mustamäen sairaala), ja siksi bloggailu on ollut vähän laiskan puoleista. Vähän minua arvellutti moinen sankarinarsismi, mutta olisiko minulla mitään ilmeisempää aihetta ollut. Oli se sen verran mielenkiintoinen kokemus.  

Jouluevankeliumi Mustamäeltä
Olen parin vuoden aikana joutunut kaksi kertaa teho-osastolle niin, että hengen lähtö on ollut lähellä. Siinä ei muuten ole mitään herooista, jolla kannattaisi liiemmin elvistellä. Tuoreempi kokemus on vielä hyvin tuore, muutaman päivän takaa jouluaatolta, joten sen opetukset ovat vielä osin sisäistämättä. Sain jouluaattona – mahdollisesti liiallisesta manteleiden mussuttamisesta – anafylaktisen shokin. Olin joka puolelta nokkosihottumassa, taju oli tallella vain juuri ja juuri ja vähän ennen ambulanssin lisähappea olin tukehtua. Yksi opetus on syytä tuoda jo esiin. Ambulanssin hankkiminen ei ollut kovin vaikeaa, koska numero 112 on aika hyvin iskostettu mieliin. Ja koska kyseessä oli oikeasti minuuttipeli, on korostettava sitä, että hyvin on yhteiskuntamme tämän tietoisuuden hoitanut. Olen aina kannattanut biodiversiteetin lisäksi kulttuurista diversiteettiä, ja siksi kaikki EU:t ja muut ylikansalliset ilmiöt, kuten vaikkapa isänmaaton monopolikapitalismi, ovat olleet minulle kauhistus. Yksi syy on kaiken standardisoituminen ja yhdenmukaistuminen. Nyt joudun miettimään tätä asiaa uudestaan – ainakin joiltain osin. Syynä on se, että vietin jouluani vieraassa maassa, ja juuri tämä yhdenmukaistuminen pelasti minut. Virossa – niin kuin monessa muussakin Euroopan maassa – on käytössä yleinen hätänumero 112, ja niinpä minut vietiin ajoissa Mustamäen poliklinikan ensiapuosastolle. Tähän yhdenmukaisuuteen ei kuitenkaan kannata tuudittautua, sillä esimerkiksi Italiassa 112 vie soittajan ambulanssin sijaan sotilaspoliisin pakeille. Kannattaa siis uuteen maahan mennessään aina tarkistaa ensin hätänumero. Vaikka kyllähän minä tiedän, että suurin osa ihmisistä oppii tällaisen asian vasta kantapään kautta. Niin kuin nyt minä viime viikolla. ***
Sairaalakokemus oli oikeastaan aika hyvä joulutarina – suorastaan jouluevankeliumi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Siinä minä makasin miltei kapaloituna – siis katetroituna ja vaipoissa – moottoroidussa seimessäni ja tunsin suurta rakkautta kaikkia niitä vieraita ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet minut ja jotka puhuivat lähinnä venäjää ja jotka vaikuttivat tuntevan pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta omituista suomalaisvierasta kohtaan.


Vieraan maan sairaala on hyvä paikka murtaa stereotypioita. Suurin osa Tallinnassa käyneitä pitää Mustamäkeä pelottavana venäläislähiönä, joka on kuuluisa huonomaineisesta toristaan, jossa suomalaisturisteilla oli aikoinaan tapana ostaa tuoteväärennöksiä ja halpaa viinaa. Tällaiseen tarinaan sopisikin joidenkin mielestä vallan mainiosti kauhukertomus likaisesta ja rapistuneesta sairaalasta, tylystä henkilökunnasta ja syömäkelvottomasta ruoasta. Vaan mikä oli todellisuus? Moderni valoisa sairaala, jossa oli osaava henkilökunta, loistava ilmapiiri ja jonka jokainen – siis ihan jokainen – työntekijä tuntui asialleen omistautuneelta ja omalla persoonallisella tavallaan ystävälliseltä. Joulun henki oli kohdillaan ja tuntui ihan oikeasti siltä, että joulu on juhlista inhimillisin. 2 kommenttia: Linkit tähän tekstiin

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Näyttelykuvia 254 & 255 & 256 & Virossa 31: Vihdoinkin taas Tallinnassa

Sunnuntaina muutin siis muutamaksi viikoksi Tallinnaan. En ollut alkajaisiksi ajatellut mitään erityistä taiteen harrastamista – kunhan kotiutuisin rauhassa. Ajauduin kuitenkin jo pian Vapaudenaukiolle (Vabaduse väljak), jonka kupeella olevassa KuKu Kohvikissa minulla on tapana istua Tallinnassa käydessäni. Sen vieressä on Kunstihoone Galerii, jossa piipahdin ennen kahville menoa. Siellä oli saksalaisen arkkitehtitaustaisen Kurt Fleckensteinin (s. 1949) näyttely Nii magus kui vähegi võimalik / As Sweet As We Can (9.12.2010–2.1.2011):

Kuusitoista jättikokoista sokerikuutiota saa näyttelyn aikana päälleen sairaalan tiputuspusseista mehutiivistettä.  Olihan aika makea kokemus! Kengänpohjatkin muuttuivat tahmeiksi, ja näyttelyn tuoksumaailmakin oli aika imelä. Hauska rumankaunis kokemus.
***
KuKu Kohvikissakin on aina seinällä joku näyttely. Nyt siellä oli yllättäen vanhan mestarin Leonhard Lapinin (s. 1947) näyttely Realiteedifragmentid 1979 . Kyse oli vuonna 1979 leikatusta kollaasimateriaalista, joista Lapin oli tehnyt vähäelisiä fragmentteja:
  Käytetty materiaali oli sekä lännen kapitalistista että idän kommunistista kuvamateriaalia. Tässä yksi yksityiskohta:

Näyttely oli pienieleisyydessään aika vaikuttava ja yllättävän voimakas pakottaessaan katsojan miettimään sitä outoa todellisuutta, joka neuvostovirolaista taiteilijaa ympäröi vielä aika vähän aikaa sitten. Oli siinä kahvia juodessa pähkäilemistä.
***
Ja pitihän minun sitten mennä Tallinnan Taidehalliinkin (Tallinna Kunstihoone), kun olin sinne asti kerran ehtinyt. Siellä oli oikein kiinnostava CoBRA-ryhmän näyttely CoBrA & Co (8.12.2010–22.1.2011). Tämä 1940–50-lukujen taiteen spontaanisuutta ja kokeellisuutta korostanut avantgarde-ryhmä ei nykyään ole varmaankaan kovin muodikas, mutta olipa hienoa nähdä tällainen vähän vanhahtava mutta samalla oikein voimakas näyttely:
 
Kyseessä ei ollut mikään definitiivinen CoBrA-näyttely – näytillä ei esimerkiksi ollut yhtään Asger Jornia (1914–1973) tai Corneillea (1922–2010), mutta oli mukana toki vanhojen CoBrA-mestareiden hienojakin töitä, kuten yllä vasemmalla Pierre Alechinsky (s. 1927). Lisäksi mukaan oli otettu vähän nuorempien CoBrA-vaikutteisten wallonialaisten taiteilijoiden töitä. 
Oikein piristävä kokemus. Ja samalla tuli vähän kateellinen olo. Virolaisilla taideihmisillä tuntuu nykyään olevan varsin laaja ja salliva taidekäsitys, jolloin näyttelyiksi valikoituu sellaisiakin aiheita, jotka eivät ole niin ilmeisiä helppoja ratkaisuja, siis ylen mediaseksikkäitä. Kyllä tällaista näyttelyä kelpaisi Suomessakin esitellä. Mutta riittäisikö meillä yleisöä? Ja sitten jäi vielä ylimääräistäkin mietittävää. Miksi Christian Dotremontin (1922–1979) yhden teoksen oli Un Lapon, à Rovaniemi... (1972)? En kovinkaan hyvin Ranskaa osaa, ja jäykkä selkänikään ei pitänyt siitä, että yritin tihrustaa pientä tekstikatkelmaa tussipiirustuksen alareunasta:

Piirustusjälki näyttää puolestaan arabiankieliseltä kalligrafialta, joten aikamoiseksi mysteeriksi teos jäi.
PS. Vähän myöhemmin. No, johan se heti selvisi. Dotremont oli suuri Lapin ystävä. Tästä kertoo laajalla teemanumerolla Jysky Ihalaisen lehti Kirjo 2/07, joka on myös PDF:nä ladattavissa verkosta. Ja mitähän se kertoo minun visuaalisesta lukutaidostani, että tulkitsen Dotremontia porotokkien innoittamat logogrammit arabialaiseksi kirjoitukseksi? Taidan lähteä nyt ruokakauppaan.

PPS. Käytyäni kaupassa rupesin lukemaan Kirjoa vähän tarkemmin. En kai minä niin väärässä ollutkaan. Näin kirjoittaa Dotremont itse tekstissään 'Pour Sevettijärvi': "Laila antaa vasemman jalkansa riippua hie man, mutta jalkaterä nousee viivaa kohti ja tree ma on sanan seuran taikinassa, lakipiste kuin nieltynä; hiuksesi ovat tänään arabiaa." Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

maanantai 20. joulukuuta 2010

Luettua 64: Huoneekseni tuli maailma

Viime viikon tiistai oli minulle sangen riemukas päivä. Sain vastaanottaa Kynnyksen toisen Vimma-palkinnon – ensimmäinen meni viime vuonna hienolle vammaispoliittiselle taiteilijalle Jenni-Juulia Wallinheimolle (s. 1974). Vähän tuli kuitenkin sellainen olo, että noinkohan olen tehnyt tehnyt ihan tarpeeksi. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että Kynnys on toivottavasti ajatellut vähän strategisestikin, että näin saavat minua sitoututettua ja tekemään vähän enemmänkin. No hitto, niin aionkin tehdä. Ja olenhan minä nyt jotain tehnytkin. Olen esimerkiksi edelleenkin varsin ylpeä kahdesta kirjasta, joiden tekemisessä olen ollut mukana: Kynnyksen kulttuurisihteerin ja kuvataiteilijan Soile Englundin (s. ?) kanssa toimitin aikoinaan kirjan Toiset meistä (Like 2003), johon kirjoitin myös yhden jutun ja Ari Sainion kanssa kirjoitin yhdessä kirjan varsin kiinnostavasta kehitysvammaisesta kuvataiteilijasta Kirsi Mikkosesta (Kirsikoti 2006). Palkinnonjakotilaisuuden jälkeen Heini Saraste antoi minulle lahjaksi Kalle Könkkölästä kirjoittamansa elämäkertakirjan Huoneekseni tuli maailma (WSOY 2010). Kyseessä on täydennetty laitos alun perin vuonna 1996 ilmestyneestä kirjasta. Luinkin kirjan sitten saman tien raitiovaunuissa ja lopulta kotiin päästyäni. Erityisesti minua pohditutti vammaispoliitikan yksi keskeinen kysymys: itsemäärittelyoikeus. Juuri tätä minä olen omassa toiminnassani vähän arastellut. Siis sitä, että mikä minä olen tulemaan ja sanomaan mitään kovin syvällä rintaäänellä, jos kyse on vammaiskulttuurista. Muun muassa tätä Könkkölä kirjassa pohtii. 

Tämä kirja on syytä lukea, jos haluaa ymmärtää jotain suomalaisesta vammaiskulttuurista ja -politiikasta. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

Luettua 63: Halun ja epäluulon esseet

Pakotin itseni kahlaamaan läpi Antti Nylénin toisenkin esseekokoelman Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010), koska olin ensimmäiseenkin jotensakin ambivalentisti mieltynyt. 

Olen itsekin ollut joskus aika ihastunut Nicoon (1938–1988), mutta tällainen Nylénin kaltainen intohimo on jo vähän liikaa. Joku raja aiheeseen perehtyneisyydellä pitäisi olla. Vanhana diggarinakaan en tahtonut jaksaa kahlata Nylénin ylipitkää ja tunteellista Nico-esseetä läpi. Mutta pakotin itseni siihen. Niin kuin lukemaan myös Anna Abreusta, jota en ikinä aio tietoisesti kuunnella yhdenkään kappaleen vertaa – sen verran olen tv:stä tätä nähnyt. Kaikesta lukemisen tuskasta ja aiheiden omituisuudesta huolimatta taidan edelleenkin pitää Nylénin tavasta kirjoittaa, mutta en minä suoraan sanoen hänelle Runeberg-palkintoa antaisi. Ja kuten edellisen kanssa, pinnallistin lukukokemustani vähemmän mukavuusaluettani rassaavaksi kuuntelemalla lukiessani jotain tosi hyvää. Levylautasellani soi miltei koko ajan Sam Cooken (1931–1964) loistava neljän CD:n boxi The Man Who Invented Soul (2000):

Aivan fantastinen kokoelma, joka sisältää muun muassa kokonaisuudessaan Cooken mahtavasti rokkaavan livealbumin Live at the Harlem Square Club 1963 (1985). En tiedä olenko kuullut näin raakaa ja rankkatunnelmaista livealbumia koskaan. Aivan vastaavasti en tiedä olenko koskaan aiemmin lukenut niin hybriksentäyteistä ja tunteellista esseistiä kuin Nylén on. Voihan tietenkin olla, että ei vanhoista porvarillisista kustantajista mikään olisi tällaista julkaissutkaan – ainakaan ilman rankkaa toimittamsta ja lyhentämistä. Ehkä kuitenkin hyvä näin.
PS. Ja ensimmäisen esseekokoelman teemassa pysyäkseni: autiolle saarelle lähtisi kanssani Sam Cooken koko tuotanto Ray Charlesin tuotannon sijaan. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

Näyttelykuvia 253: Kokeile perusasioita

On taas syntynyt viivettä. Muutin sunnuntaina Tallinnaan muutamaksi viikoksi (sekä töihin että muuten vain), mutta yritän kuroa sitä edeltävät Suomen tapahtumat kiinni. Keskiviikkona kävin katsomassa Kuvataideakatemian galleriassa Lahden taideinstituutista viime vuonna valmistuneen mutta Kuvataideakatemiassa nyt maisterinopintojaan jatkavan kuvanveistäjä Simo Ripatin (s. 1975) näyttelyn Huone (9.–19.12). Itse Ripatti sanoo tiedotteessaan käsittelevänsä "tilapäisyyttä". Varmaan näinkin, mutta minulla heräsi myös tunne siitä, että nuoret kuvanveistäjät haluavat kokeilla tietyt abstraktit perusasiat – kuten vaikkapa 'rakenteellisuus' ja 'moniaistisuus' – aina uudelleen ja uudelleen. Ja näin pitää varmaan ehdäkin. En siis nähnyt Ripatin teoksissa mitään varsinaisesti uutta, mutta näin kuitenkin tuttujen perusasioiden käsittelyssä sellaista tuoreutta, joka välittyy mieillyttävästi katsojalle. Pimeässä huoneessa lautalattia narisi ja tuoksui puulle. Niinpä jouduin huonosti ympärille näkevänä miettimään moniaistisuutta ja myös muistojen maailmaa sekä proprioseptiikkaa eli asentotuntoa – kiitokset muuten termeistä ortopediystävälleni Seppo Seitsalolle – hapuillesani käsi ojossa tietäni kohti takaseinää:
  Huone, 2010, puu. Kuvan otin salamalla, joten ei siellä näin valoisaa ollut.
Näyttelystä jäi hyvä fiilis, mutta palaan siihen tarkemmin vasta myöhemmin ensi vuonna, sillä olen Ripatin lopputyön toinen tarkastaja.
***
Ja hyvä fiilis jäi toisenkin Kuvataideakatemiasta tulevan nuoren veistäjän näyttelystä, jossa kävin lauantaina. Laura Könönen (s. 1980) oli laittanut Galleria Fafaan esiin kivenveistoa esiin näyttelyssään Yhtä tyhjän kanssa (11.–31.12.). Könösen lehdistötiedote on lyhyt ja tyly: "En ole ampumassa asioita, haluan veistää tuhoa. Maailmassa on paljon ikuistamisen arvoisia virheitä."  
Out of This World, 2010, graniitti ja marmori.
Marmoria on veistotaiteen murroksessa kohdeltu aika monellakin tavalla tylysti, mutta kyllä Könönen taitaa ainakin suomalaisessa taiteessa viedä voiton tässä lajissa. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa vapaasti jauheena graniittipaaden päällä lepäävä marmori on kuin nenään vedettävää kokkelia. Tulkitkaa miten haluatte. Aika raju oli myös vinyylisoittimessa rohiseva graniittiplatta. Se on jotenkin hienoa, kun nuorella käsityöläishenkisellä veistäjällä – kuinka paljon naispuolisia kivenhakkaajia ylipäänsä muuten taiteemme kenttään enää tulee? – on materiaalinsa kanssa hienoa jännitystä luova viha–rakkaussuhde.

***

Olen viime vuosina harrastanut aivan erityisesti kuvanveistoa, ja täytyy todeta, että Ripatin ja Könösen näyttelyt pitävät ilahduttavasti yllä uskoa lajin tulevaisuuteen. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

torstai 16. joulukuuta 2010

Julkaistua 106: Kokonaisena vai rusinoina?

Eilen tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, johon uusi harrastukseni antoi pontta:
Kokonaisena vai rusinoina?
Olen löytänyt itselleni taas uuden harrastuksen. Olen alkanut kuunnella mustaa populaarimusiikkia 1950-luvulta jonnekin 1970–80-lukujen taitteeseen. En ole koskaan ollut erityinen levynkeräilijä, mutta nyt olen joutunut miettimään keräilyn hienouksia käytännön syistä. Moni artisti on tehnyt pitkän uran, joka joillakin jatkuu edelleenkin. Minulla ei ole varaa ostaa kaikkia haluamiani levyjä, ja toisaalta minua mietityttää se, että mitkä kokoelmat ikään kuin riittävät saamaan aikaan kunnon kuvan artistin tuotannosta. Jotkut ovat levyttäneet tosi paljon. Esimerkiksi Wilson Pickettin (1941–2006) levytysura yltää 1960-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin. Eikä hän ole ainoa. Levylautasellani ovat viime viikkoina soineet myös Ray Charles (1930–2004), Sam Cooke (1931–1964) ja Al Green (s. 1946), ja muitakin on tulossa. Jahka niitä nyt ensin löytää.

 Edelleenkin laulava Al Green nuorena.   Harrastukseni on muuttunut koko ajan vaikeammaksi, koska olen myös ryhtynyt pohtimaan sitä, miten erilaiset tavat harrastaa menneisyyden kulttuuria vaikuttavat kokonaiskuvan luomiseen. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että haluan levyni juuri sellaisina kokonaisuuksina kuin ne silloin aikoinaan ilmestyivät – ilman mitään vaihtoehtoisia ottoja ja bonusraitoja, joita nykyään tungetaan kaikille CD-boxeille. Ajattelin, että näin pääsen aistimaan kyseistä ajanhenkeä rehellisemmin ja autenttisemmin – juuri sellaisena kuin se silloin aikoinaan tuntui. Toisaalta olen realisti, enkä edes kuvittele, että jaksaisin enää ryhtyä keräämään suurituotantoisten artistien koko uraa sellaisenaan – varsinkin kun esimerkiksi Ray Charlesin tietyn ajan tuotanto kuulostaa sellaiselta, että kokonaisen albuminkin läpikuunteleminen olisi umpiviihteellisten viulutaustojen läpi melkoista tuskaa. Tällöin minun täytyy luottaa asiantuntemukseen – yrittää löytää asiantuntemuksella laadittuja kokoelmia ja uskoa myös siihen, mitä asiantunteva levykauppias minulle kertoo. Tällaisilla kokoelmilla on kuitenkin se vika, että tulee keskityttyä vain siihen, minkä joku on jo kaanoniin valinnut. Tähän samaan olen törmännyt kuvataiteenkin puolella. Museoiden varastot ovat täynnä taidetta, josta iso osa ei tule koskaan näyttelyissä näkyviin. Olen ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen päässyt näkemään näitä varastoja. Monta kertaa on herännyt halu ryhtyä kokoamaan jotain näyttelyä, jossa näitä kummallisia ja toisinaan hyvinkin kiinnostavia teoksia voisi nostaa esiin ja saada parhaimmillaan vaikka taidehistoriaa kirjoitettua uusiksi. Taidehistoria nimittäin kangistuttaa kulttuurihistoriaamme aika rautaisiin kaavoihin – kaiken sen hyvän lisäksi, mitä se tekee. Taidehistoriallisissa yleisesityksissä on tapana toistaa samat taiteilijat ja sieltä vielä samat työt, jotka näin pikkuhiljaa nousevat edustaviksi ja tyypillisiksi – toisinaan ns. mestariteoksiksi. Olen viime aikoina tutustunut myös aivojen hermoratojen toimintaan ja siihen, miten erilaiset älyteknologiat ovat ihmisen ajatteluun vaikuttaneet. Nicholas Carrin tuoreesta kirjasta Pinnalliset (Terra Cognita 2010) olen painanut mieleeni esimerkiksi sen varoituksen, että ”kun alamme käyttää verkkoa henkilökohtaisen muistin korvikkeena sivuuttamalla muistin sisäiset lujittumisprosessit, otamme sen riskin, että tyhjennämme mielemme sen rikkauksista”. Siksi olenkin päätynyt ratkaisuun keräilyni tavasta. Olen päättänyt, että en halua löytää nopeasti jotain olennaista ja keskeistä – siis jotain sellaista, jonka joku muu on sellaiseksi valinnut –, vaan yritän itse löytää niin paljon kuin mahdollista ja samalla opetella asiat kokonaisempina – vieköön se vähän enemmän rahaa ja siten aikaa. Carria myötäillen voimme nimittäin kysyä vähän huolissamme, että minkälainen kokonaiskuva meille muodostuu taiteesta, jos näemme taiteen vain mestariteosten toisiaan seuraavana ketjuna, jonka joku on meille valinnut. Jos emme ymmärrä sitä maaperää, josta kukin mestariteos – onhan sellaisia siis toki olemassa – kulloinkin nousee ja mihin ympäristöön se liittyy. Hyvän taiteen laadunkin ymmärtää paljon paremmin, kun näkee ympärillä olevaa keskinkertaista taidetta. Kaikkea tätäkin on painettava mieleensä. Minun on siis kuunneltava hittisinglestä myös B-puoli ja albumista nekin raidat, jotka historia on armollisesti unohtanut. Unohdettua kuvataidetta ei ole kovin helppoa päästä näkemään, mutta voinhan ainakin ryhtyä vaatimaan taidemuseoilta toisenlaisiakin katsauksia tiettyihin aikakausiin. Miltä esimerkiksi näyttäisi joku vuoden 1972 ihan tavallinen yhteisnäyttely mahdollisimman autenttisesti rekonstruoituna? Sehän voisi jopa olla yksi vuoden 2012 kiinnostavimmista taidetapahtumista. 

***
Illalla lähdin sitten toista kertaa elämässäni heittämään DJ-keikkaa. Ensimmäinen oli kolmisen kuukautta sitten. Seuranani oli DJ olenko. Kyseessä oli Rosebudin pikkujoulut. Vuorottelimme koko illan, niin että olenko soitti vanhaa suomalaista iskelmää ja poppia ja minä ("Total Meloodia Show") neuvostovirolaista iskelmää ja poppia. Eikä me oltu ihan huonoja. Pakko sanoa, että tunnen jonkinlaista kutsumusta tähän hommaan – enkä yhtään vähiten näiden fetissinomaisten vehkeiden takia:

2 kommenttia: Linkit tähän tekstiin

Julkaistua 105: Kötöstelyt aukeavat hymähdykseen

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä piskuinen arvioni Sauli Miettusen (s. 1961) näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Kovin suopea en ollut:

Kötöstelyt aukeavat hymähdykseen 

Kemissä vaikuttava ja Etelä-Suomessa verrattain tuntematon kuvanveistäjä Sauli Miettunen (s. 1961) yhdistää akateemista perinnettä ITE-taiteeseen. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista jo 1980-luvun lopulla, mutta hänen veistoksensa tuovat mieleen pikemminkin kansanomaisen luovuuden ryöpsähdykset, joita meillä viime vuosina on niin ylenpalttisesti juhlittu. Miettunen yhdistelee materiaaleja villisti ja nimeää teoksiaan keksimillään sanoilla, jotka manifestoivat pikkuhauskaa ja poikamaista junttihuumoria – liekö sitten harkittua brändäämistä, kun kyse on kuitenkin pohjoisen taiteilijasta, joihin hulluus on perinteisesti yhdistetty. Kokonaisuudessaan hän nimittää veistoksiaan kötöstyksiksi . Vähän sellainen taidemaailman Konsta Pylkkänen taitaa olla tavoitteena, mutta ehkä ikää ja kokemusta pitäisi olla vielä liki kaksin verroin. Miettunen on sekä taitava että nokkela, mutta eivät hänen teoksensa, jotka muistuttavat osin esihistoriallisia löydöksiä, pidempää tarkastelua tahdo oikein kestää. Osa teoksista on vitsejä, jotka aukeavat ja tyhjenevät yhtä nopeasti aiheuttaakseen vain hymähdyksen ja osa alkaa jo tavoitella tylsää maneeria. Näyttely on samalla uuden projektin avaus. Miettunen on toisen kuvanveistäjän, Kari Huhtamon (s. 1943) tuotantonsa ympärille rakentaman taidesäätiön ensimmäinen ”Pohjoinen taiteilija”. Näin Amos Andersonin taidemuseo on löytänyt taas uuden säätiön yhteistyökumppanikseen. Ja niitähän piisaa kohta kuin Suomessa yhdistyksiä konsanaan. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

tiistai 14. joulukuuta 2010

Näyttelykuvia 242 & 243 & 244 & 245 & 246 & 247 & 248 & 249 & 250 & 251 & 252: Lauantaikierroksella

Lauantaina lähdin taas yrittämään Uudenmaankadun jokaisen taidepaikan katsomista, mitä viimeksi turhaan yritin 24.11. Ei se taaskaan kuitenkaan onnistunut, koska en viitsinyt hyväntahtoisuuttani käydä ihan jokaikisessä paikassa, koska näin jo joistain ikkunoista, että pahaa mieltähän siitä vain seuraisi. Aloitin kuitenkin optimistisesti Uudenmaankadun Galleria Huudosta, jossa oli Sirkku Ketolan (s. 1973) Inklings (8.–26.12.). Vähän hajanaiseksi ja satunnaiseksi näyttely jäi. En ymmärtänyt hänen serigrafioidensa tarkoitusta – en edes luettuani tiedotteen ("Tutkin työskentelyssäni ihmisen tilaa maailmankaikkeudessa" – näinhän kai kaikki taiteilijat tekevät), mutta video Balance (2010), jossa kaksi oravaa söi pähkinäistä sanaa 'BALANCE', oli varsin hauska:
  ***
Myymälä2:ssa oli Mark Kuivasen (?) One Man Show II (4.–23.12.). Serigrafioita olivat nekin, eivätkä erityisen ihmeellisiä: 

Siis ihan osaavia ja hienoja töitä, mutta jäin vain ihmettelemään niiden roolia ja tarpeellisuutta erillisinä taideobjekteina. Sellaista osaavaa tietokonepohjaista kuvitusyyppistä graafista suunittelua, joka taiteena jää aivan liian moneen kertaan tehdyksi ja kuivakkaaksi – ollakseen tällaisen ilmeisen nuoren tekijän kädestä.  Tai sitten asiassa on jotain, jota en vain ymmärrä. Niin kuin en ymmärrä enää paljoa muutakaan. Tämä viime aikoina lisääntynyt omituinen ja haikea, menetykseen viittaava tunne valtasi minut taas, kun katselin myymälän myymälätarjontaa. Siellä oli niin paljon uutta ja kiinnostavaa, johon ei mikään aikani enää riittäisi. Se oli kuin jotain eri maailmaa, joka ei enää välttämättä ole minua varten:

Olen loputtoman utelias, ja minua siis kuitenkin kaihertaa koko ajan ja voimakkaasti ajatus, että jossain täällä on odottamassa se avantgarde, joka minun tulisi löytää. Mutta kuka antaisi minulle rahat ostaa tätä kaikkea uutta ja aikaa tutustua siihen – ja vielä lisäeväitä kaiken ymmärtämiseen?
***
Galleria BE'19:ssä oli Juho Nikkilän (s. 1979) Digitaalisia maalauksia ja kollaaseja (1.–19.12):

Onhan tällaista digitaalista konstruktiivisuuttakin nähty jo aika paljon, mutta tässä Nikkilässä on kyllä jotain kiinnostavaa ja lupaavaa. Hän ei jää kiinni niihin helpoimpiin kliseisiin ja kikkailuihin, ja teokset ovat katseluelämyksinä aika voimakkaita. Vaikka ei tämä nyt ihan minun lajiani olekaan. 
***
Galleria Jangvassa oli tosi kummallinen näyttely. Tanja Koistilan (s. 1974) Anestesia (9.12.2010–9.1.2011) koostui parista videoinstallaatiosta ja veistoksellisista elementeistä. Kokonaisuus oli rujo ja vastenmielinen ja sellaisena itse asiassa oikein houkutteleva:


En minä oikein ymmärtänyt – taaskaan edes tiedotteen luettuani – sitä, mihin Koistila pyrkii, mutta hienosti hän sen tekee. Jos tämä ei ole silkkaa Freudin unheimlichia , niin mikä. Viikon parhaita näyttelyitä, vaikka en tiedä tarkkaan miksi. Olin kuitenkin vaikuttunut.
***
Siihen loppui Uudenmaankatu, mutta jatkoin matkaa. tm-galleriassa oli lahtelaisen Ville-Veikko Viikilän (s. 1980) näyttely (1.–23.12.), joka näytti ensin vähän tuhnuiselta, mutta sitten muutamat työt avautuivat jopa jotenkin riemukkaina. Kuten vaikkapa tämä Pysyttämisen vaikeus (2010):

Mutta voi näitä tiedotteen kirjoittajia! "Objektiivisesti ottaen ei minun reaktioni ehkä ole ainoa mahdollinen. Oman itseni kannalta se on ainoa mahdollinen." Näin kirjoittaa Viiikilä maalauksistaan. En minä ainakaan haluaisi elää elämää, jossa se yksi toteutuva reaktio olisi se ainoa mahdollinen. No, ymmärränhän minä tietysti retoriikan – ja nuoruuden.
***
Sitten piti poiketa vähän reunojen yli taideteollisuuden ja muotoilun puolelle. Design Forum Finlandissa oli Kaj Franck -muotoilupalkinnon tänä vuonna saaneen Marja Sunan (?) näyttely (26.11.2010–9.1.2011). En minä hänen Kalevala Koruistaan ja lasistakaan oikein piittaa, mutta vaatesuunnittelu on kiinostavaa ja ainakin esimerkiksi Marimekon osalta jo aika nostalgistakin. Aika kiinnostava näyttely, ja korostankin, että jos on kiinnostunut visuaalisesta kulttuurista vähänkin laajemmin, ei näitä näyttelyitä saa koskaan sivuuttaa, vaikka kuinka olisi "puhtaamman taiteen" harrastaja:

Itse asiassa oikein hieno näyttely.
***
Ja hieno oli mielestäni myöskin Irina Påttin (s. ?) näyttely Suden hetki (23.11.–31.12.) samassa paikassa. Kyllä minä voisin tällaisen valaisimen (tai paperiveistoksen) huolia:
  Tähtisumua, pellavapaperi ja LED-valot, 2010.
Sitä paitsi Pått tuntuu olevan myös innovatiivinen kierrättäjä. Ja kai se on myönnettävä, että ryhdyin myös vähän kerettiläisesti miettimään sitä, että näyttäisikö tämä seinälläni aivan yhtä hienolta taideteokselta kuin eräs "oikeampi taideteos", joka noudattaa vähän samanlaista muotokieltä. Miten sitä kukin ja miksi ja kulloinkin asiat määrittelee?
*** 
Sitten jatkoin Galleria Amaan, jossa oli Johanna Kiivaskosken (s. 1967) näyttely Unelma valkeasta joulusta (27.11.–21.12.). Olen aina pitänyt Kiivaskosken töistä – siis siitä klassisemmasta graafikosta, joka hän on ollut –, ja olin ensin vähän varpaillani hänen moni-ilmeisten ja tavallaan aika rohkeiden teknisten ratkaisuiden kanssa. Näyttelyssä oli akvarelleja, video, veistoksen kaltaisia installaatioita ja jopa yksi iso maalaus:

Vaan olivathan ne kaikki aika hauskoja (no, ehkä hän voisi jättää isojen maalausten tekemisen muille), mutta hauskin yllätys oli itse asiassa surullisenhauska anaimaatio kärpäsestä ja kihokista (ei kuvassa), Delizie contente (2009):
 
Tuli niin elävästi mieleeni nuoruus, jolloin kerran yritin kasvattaa ruukussa kihokkia ja syöttää sille kärpäsiä, mutta eihän se mitään syönyt vaan kuoli pois.
Sitä paitsi Kiivaskoskessa on paljon sellaista harvinaista velmuilevaa huumoria, joka ei vitsin tavoin ihan noin vain tyhjene. 
***
Sitten menin kauppahalliin ostamaan fasaanin (!) ja matkustin galleriassa tapaamani kuvanveistäjä Heimo Suntion (s. 1955) kanssa raitiovaunulla keskustaan, jossa tiemme erkanivat liikennevaloissa, joissa Suntio opetti minulle ankarasti, ettei lasten nähden koskaan kävellä päin punaista, vaikka autoja ei olisi näkyvissä mailla halmeillakaan. Siinä me sitten seisoimme, ja minä otin valokuvan: 
Kuvanveistäjä hymyilee helpottuneena, kun varsin kelvosti menestynyt näyttely on ohi.
***
Ja sitten menin Sanomataloon. Käytävällä oli varsin vaikuttava Autismisäätiön kuvataideryhmien näyttely (8.–22.12.). Lapussa todettiin, että "suoraan sanoen ryhmissä on pelattu kommunikaation välineellä, jonka avulla voi – lähestulkoon – sanoa ihan mitä vain, ihan mistä asiasta vain ja ihan millä tavalla vain". Eiköhän taiteessa ole juuri tästäkin kyse. Olin minä aika vaikuttunut, enkä kuitenkaan ymmärrä autismista vielä kovinkaan paljoa:
 Hanna Keynäs tekee vahvoja töitä.
***
Galleria Art Kaarisillassa jatkoin marginaalisemman taiteen parissa. Esillä oli Kaarisillan opiskeljoiden yhteisnäyttely Lumi, jää, vesi ja valo (17.11.2010–9.1.2011). Oppilaitoksen kuvallisen ilmaisun 2. vuosikurssin opiskelijat käsittelevät talvea – toiset aika omaperäisestikin, kuten minulle entuudestaan jo tuttu – hän oli vuoden Kettukin vuoden kehitysvammainen taiteilija 2007 – Paul Gustafsson (s. 1979), jonka Hai puitten välissä (2007) oli aika veikeä:

Näitä töitä katsoessa sitä alkaa miettiä kuvan syntyä ja luovuuden yleisiä kysymyksiä vähän laajemminkin.
***
Ja sitten vielä marginaalin ja eliitin räjähtävä kohtaaminen. Galerie Anhavassa oli Jani Hännisen (s. 1974) näyttely Full Circle (2.12.–19.12.). Menin sinne varsin ennakkoluuloisena. Olin jo mielessäni päättänyt, että tällainen graffiteista ponnistava liki nelikymppinen akatemian käynyt kundi olisi täysi anakronismi jos yrittäisi maalauksillaan olla tässä huippugalleriassa vielä jotenkin katu-uskottava.  Ja sinne ne ennakkoluulot sitten karisivat. Tosi hieno ja harkittu näyttely, jonka teoksissa oli yhtäaikaa räjähtävyyttä ja toisaalta sille runsaasti vastavoimaa, jonkinlaista sommittelullista kiinteyttä aina pakahtumiseen ja ahdistumiseen asti. Ihan sikahieno näyttely! En minä nyt enää jaksa edes miettiä tarkemmin lisää sanoja, koska tämä oli jo yhdestoista näyttely tälle päivälle. Mutta olipa hyvä kun vielä jaksoin.  
OXO, triptyykki, 2010.
Ja vielä kommentti vastaanotosta. Harvoin saa kriitikolta lukea sellaisia kehuja kuin kollegani Veikko Halmetoja Helsingin Sanomissa 5.12. Hännisestä suitsutteli . Mutta näköjään siis täysin aiheesta. 1 kommentti: Linkit tähän tekstiin

maanantai 13. joulukuuta 2010

Luettua 62: Vihan ja katkeruuden esseet


Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas 2007.
Olen aina pitänyt niistä satunnaisista jutuista, joita olen suomentaja-esseisti Antti Nyléniltä lukenut. Niinpä päätin mennä ostamaan hänen molemmat esseekokoelmansa ja paneutua vähän enemmänkin hänen ajatteluunsa. Koska hänen tekstinsä on ylen määrin tiineenä ajatuksista, jotka provosoivat aika häijystikin ja koska hänen hybriksentäyteinen argumentaationsa on niin perin juurin ärsyttävää, niin en ryhdy kommentoimaan kokemustani sen enempää, sillä saisin tehdä sitä suurimman osan ensi yötä. Minulla ei yksinkertaisesti nyt ole aikaa eikä energiaa siihen.  Väliin minua nauratti koko homman absurdius: miksi ihmeessä minun pitää lukea jonkin Morrissey-fanin kommentteja siitä, kuinka toinen miltei samankaltaisella ärsyttävällä hybriksellä varustettu tyyppi, josta myöskin jollain perverssillä tavalla pidän – Putte Wilhelmsson – on väärässä jossain tulkinnassa Morrisseystä, joka on siis popstara, jonka y bljjpmbq. Replik Longines dolcevitaksikään biisi ei ole herättänyt minussa koskaan yhtään mitään.  Mutta on Nylén kaikessa ärsyttävyydessäänkin hyvä kirjoittaja. Sitä paitsi hän selvästikin paneutuu intohimoisesti esseensä kohteeseen silloin kun on totisesti innostunut. Tämän pystyin heti todentamaan niiltä osin, kuin itse olen asioita harrastanut. Esimerkiksi hänen esseensä Patricia Highsmithistä (1921–1995), joka joskus kauan aikaa sitten kuului lempilukemistoni, on todella paneutunut. En minä koskaan silloin aikoinani paneutunut harrastukseni kohteisiin samalla tavalla.  Olen siis jopa vähän kateellinen tästä Nylénin ihastuttavasta amatöörimäisyydestä sanan aidossa merkityksessä. Varmaan senkin takia kävin mielessäni koko ajan kuviteltua väittelyä hänen kanssaan. Olin myöskin koko ajan aivan varma siitä, että hän ei ikinä voisi uskoa, että tällaisella kammottavalla lihansyöjäheterolla kuin minä olisi voinut olla elämässään peräti kolme rakasta kissaa.  Ostin samalla kauppareissulla myös Ray Charlesin (1930–2004) viiden CD:n boxin Genius & Soul – The 50th Anniversary Collection (1997), jota kuuntelin Nyléniä lukiessani:

Sitten mietin, että kumman setin ottaisin autiolle saarelle, viisi CD:tä vai kaksi pokkaria. Sitten mietin sitäkin, että ottaisinko ihmiskaverikseni Charlesin vai Nylénin. No, kyllä Nylén jäi kakkoseksi molemmissa kumman kaa -äänestyksissä.  Ja sitten mietin sitäkin, että ottaisinko mielummin Ray Charlesin boxin kuin Patricia Highsmithin kootut teokset. Tämänkin pähkäilyn Charles voitti. Näin typeriä ajatuksia sitä voi siis miettiä parasta suomalaista esseistiikkaa luettuaan. Mutta pidän minä siltikin edelleen Nyléniä arvossa kirjoittajana – vaikka en jaksakaan nyt kertoa sen tarkemmin, että miksi. 
PS. Vaikka yritän olla vakava ja pysytellä lähinnä taiteessa, en nyt kuitenkaan malta olla Nylénin kunniaksi laittamatta tähän Repoa – nimi tulee Alex Coxin leffasta Repo Man (1984) eikä kettumaisesta väristä. Tässä siis 21-vuotias Repo viimeisenä elinpäivänään 30.11.2007, jolloin eläinlääkäri tuli kotiin lopettamaan sen – aikaa oli vain kulunut jo tarpeeksi ja elinvoimat huvenneet:

  
Ikävä Repoa on edelleenkin. 2 kommenttia: Linkit tähän tekstiin

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Näyttelykuvia 241: Kenen talossa?

Torstaina lähdin käymään Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) avajaisissa, vaikka olinkin ajatellut mennä näyttelyyn myöhemmin yksin ja rauhassa katsomaan vain taidetta enkä taidemaailman ihmisiä. Jostain syystä kuitenkin pyörsin päätökseni. Puolisen tuntia kestänyt kolmen projektion Marian Ilmestys oli – onneksi – osapuilleen sitä, mitä ennakkojutussani olin uumoillut.  

Ihan lyhyenä arviona voisin todeta, että se oli lempeän kaunis työ. Nämä sanat tulivat jostain syystä ensimmäisenä mieleeni. Mutta näyttelyssä oli myös Ahtilan 'veistoksiksi' nimittämiä arkkitehtonisia objekteja. En oikein ymmärrä, mitä Ahtila on niillä ajanut takaa, mutta ne olivat aika veikeitä – yhteen katsojakin pääsi kokemaan sisätilaa, kuten tässä Galerie Artekin legendaarien galleristi Ann-Mari Arhippainen (jota aina näen avajaisissa, ja siksikin niissä on aina sitten kuitenkin hauska käydä):

Luulenpa, että Ahtila ajaa takaa jotain sellaista, jota Gaston Bachelard  (1884-1962) kuvaa kirjassaan Tilan poetiikka (Nemo 2003), joka on muuten yksi ehdottomia mielikirjojajni. Näin Bachelard kirjoittaa: "Nyt päämääräni on selvä: on osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista." Jos olen väärässä, olen sitä ihan mieluusti. Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

Luettua 61 & Virossa 30: Rajalla jota ei ole


Jaan Kaplinki: Rajalla jota ei ole. Otava 1992.
Olipas kummallinen mietekirja. Olen jotenkin intuitiivisesti aina ollut Jaan Kaplinskin (s. 1941) fani, mutta tämä kirja on jäänyt lukematta. En juurikaan pitänyt koko kirjasta, mutta olen silti edelleenkin Kaplinski-fani. Kaplinskin pohdinnat kristinuskosta ovat vihamieleisiä ja vähän tympeitä, enkä oikein ymmärrä sitä, miksi hän katsoo asiakseen pohtia kristinuskoa ylipäänsä lainkaan. Ja mitä tulee Kaplinskin buddhalaisuuteen, tuntuu se pääosin samalta ulkokohtaiselta diibadaabalta, mitä on suurin osa siitä länsimaisesta buddhalaisuudesta, johon olen kulttuuripiireissä törmännyt.  Olinkin tosi tympääntynyt sataan ensimmäiseen sivuun, mutta sitten tapahtui jotain outoa. Kaikki loksahti paikoilleen, kun Kaplinski alkoi sivulla 103 pohtia suhdettaan luontoon, kasveihin ja puihin. Voi olla, että olen nyt kerettiläinen, mutta luulen esimerkiksi erilaisissa metsäuskonnoissa edelleenkin näkyvän perivirolaisen animismin lyöneen tässä läpi. Tämä nyt on vain minun teoriani, jota Kaplinski itse ei varmaankaan allekirjoita, mutta siltä vain tuntui.  Näin sanoo Kaplinski: "Puissa vain ilmenee muita kasveja selvemmin paikan henki, genius loci , niissä se saa hahmonsa jopa vahvemmin kuin eläimissä ja ihmisissä. Kenties yhtä selvästi kuin kivissä."  Ja tottahan tuo puhuu. Loppuosa kirjaa (ss. 103–136) olikin vallan hienoa ja pohdituttavaa luettavaa. Vaan on se alkukin luettava, jotta oikein ymmärtäisi sen, miten siihen loppuun päästään. Olisiko tässä kyse siitä ainoasta kulttuuriantropologian opintojeni tuottamasta viisaudesta, että vasta ymmärtämällä vierasta oppii ymmärtämään itseään. 2 kommenttia: Linkit tähän tekstiin

Näyttelykuvia 240: Helminauhahetkiä

Torstaina kävin rautatieasemalla, jonka hallin Pääpostin puoleisessa päädyssä on aika usein pieniä ja vähän marginaalisia näyttelyitä. Nyt siellä oli Mielenterveysyhdistys HELMEN järjestämä näyttely Hetket kuin helminauhat (1.12.2010–2.1.2011). Esillä on joulukalenterimaisesti kuvia yhdistyksen jäsenistä ja toiminnasta: jouluaattoon asti kuvat lisääntyvät yhdellä/päivä. Näyttely on samalla Petra Piitulaisen (s. ?) opinnäytetyö Helsingin tekniikan alan oppilaitokseen. Piitulaisen mukaan "onnellisuus on tässä ja nyt. Pienissä hetkissä ja asioissa." Tämän kuvan alla lukee: "Valon juhla. Ei hajuakaan, mitä pitäisi kuvata. Superhankalat olosuhteet. Onneksi tuli Rane ja valaisi päiväni."


Minäkin olen viime aikoina jotenkin aina vähän valaistunut näistä valokuvan voimaannuttavuutta todistavista pikkunäyttelyistä, joita silloin tällöin näkee – viimeksi lokakuussa Kiasmassa. Tulee optimistinen olo. Joskohan se aito yhteisöllisyys olisi kaikkien jeesusten sijaan se oikea pelastajamme, silloin kun apua oikeasti tarvitaan? Ei kommentteja: Linkit tähän tekstiin

lauantai 11. joulukuuta 2010

Julkaistua 104: Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa

Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttelystä (5.11.2010–20.2.2011)  Ateneumin taidemuseossa. Erinäisten keittönovien kautta tiedän, että näyttelyn kuraattori Kai Vase on minulle loukkaantunut siitä, että en oikein arvosta sitä tapaa, jolla Mäkisen kuvat on vedostettu, mutta tästä en pohjoiskorealaisittain anna millin tuhannesosaakaan periksi. Pilattu ne on.   
Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa
Eino Mäkinen (1908–1987) on kiehtova valokuvaaja, jonka tuotannossa yhdistyy oudolla tavalla modernismin puhtaissa muodoissa seikkaileva pähkäily ja toisaalta kansatieteellinen dokumentointi – oikein perisuomalainen kaskisavujen ja talonpoikaisyhteiskunnan maailma. Suurimman maineen Mäkinen on epäilemättä saavuttanut elokuvaajana, ja hänen luotsaamansa Kansatieteellinen Filmi Oy tuotti monta klassista kuvausta maalaisyhteisöjen elämänmenosta. Mutta oli hän valokuvaajanakin varsin tuottoisa: Kustaa Vilkunan kanssa tehdyn kansatieteellisen työn lisäksi muun muassa moni kaupunkikirja on hänen kuvaamansa. Mäkisen tunnettuus nimenomaan valokuvaajana on voimistunut. Hänen tuotannostaan julkaistiin kirja Maan valo ja muisti (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) pari vuotta sitten, ja tuolloin järjestettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa myös laaja näyttely. Siksi vähän hämmästyttääkin, että Ateneumin taidemuseo, joka on aloittanut kotimaisten valokuvaklassikoiden esittelyn muutama vuosi sitten, on valinnut juuri Mäkisen ohjelmaansa. Ettei vain olisi merkki museoiden nykyään niin karmivasta resurssipulasta? Tällaisen näyttelyn kokoaminen kun ei ole lainkaan yhtä kallista kuin tyhjästä aloitettava ja tutkimustyötä vaativa uusien tai unohdettujen löydösten esittely. Oli miten oli, hieno näyttely on kyseessä. Mäkinen on vielä siinäkin suhteessa oivallinen taidemuseonäyttelyn kohde, että hänen tuotannossaan valokuvan kaksi keskeistä päähaaraa – dokumentaarisuus ja ikään kuin ”puhtaampi” taide risteytyvät hienosti. Mäkinen on visuaalisesti vahva tekijä, ja hänen modernistinen taustansa tuo myös kansatieteelliseen kuvaan lumoavia sivujuonteita: lehmisavuakin voi katsoa kuin taidetta ja tutkailla tuon samalla arkisen ja toisaalta vähän romanttissävyisenkin menneen maailman rakennuspuita myös puhtaan visuaaliselta kannalta. Monet Mäkisen aihepiireistä liittyvät erilaisiin työmenetelmiin ja taitoihin, joista monet ovat joko kadonneet tai katoamassa. On hieno katsella esimerkiksi ruuhen valmistamista. On myös varsin koskettavaa katsoa Mäkisen kuvaamia ihmisiä sodan jaloissa, esimerkiksi inkeriläisten väestönsiirtoa. 

 Kaski, Pielavesi, 1937.
Vahvassa dokumentaarisuudessaan Mäkinen oli kuitenkin täysmoderni kokeilija, joka kuvasi väliin miltei abstrakteja valo- ja muotosommitelmia. Tätäkin puolta näyttely valottaa hienosti. Ei ole siis mikään ihme, että Alvar Aalto valitsi Mäkisen luottokuvaajakseen, joka kuvasi miltei yksinoikeudella kaikki Aallon rakennukset, huonekalut ja esineet. Näitä kuvia olisi tosin kaivannut vähän enemmänkin.

must de cartier katsella

kopi omega de ville
breitling klockor uk
السيدات الساعات أوميغا ريبليكا
must de cartier katsella

rogersroses
Roger's Roses
Encyclopaedia of rose pictures

(E?)(L?) http://www.rogersroses.com/

| Shrub Roses | | Rambling Roses | Ramblers | | Wild Roses | Gallica Roses | Damask Roses | China Roses | Moss Roses | Miniature Roses | | Hybrid Perpetual Roses | Groundcover Roses | Species Roses.

This world encyclopaedia of rose pictures and information is based on the published (and unpublished) works of authors Roger Phillips and Martyn Rix, with a large contribution from Bill Grant. Today the site features over 5,800 pictures of roses!

RogersRoses is now completely free to access!


(E?)(L1) http://www.rogersroses.com/gallery/chooserResult.asp

| *Alister Cark | | *China Roses The section | *Damask roses The section | *David Austin | | *Gallica Roses The section | *Groundcover Roses The section | *Hybrid Perpetual Roses The section | *Miniature Roses The section | *Moss roses The section | *Ramblers The section | *Rudolf Geschwind (1829-1910) | | *Shrub Roses The section | *Shrub Roses The section | 'Sir John Betjeman' | 'Sir Walter Raleigh' | 'Wisley 2008' | 'Young Lycidas' |

Parfum femme Must de Cartier

Vous cherchez un parfum femme Must de Cartier ? Comparez les prix des parfums femme Must de Cartier et achetez moins cher avec Cherchons.com !

Accueil >>
Beaut